Kansallispuvut koottiin tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Brage teki aloitteen, järjesteli ja johti työtä. Ilman paikallisväestön tukea ja työpanosta työ olisi ollut yksipuolista. Pääasiassa Yngvar Heikelin tekemien tutkimusmatkojen aikana syntyi keskustelua paikallisväestön kanssa, joka osallistui innokkaasti tutkimustyöhön antamalla haastatteluja, vastaamalla kyselyihin tai toimittamalla vaatekappaleita Bragelle. Paikallisia pukukomiteoita perustettiin, ja niiden jäsenet osallistuivat kenttäetnografiseen työhön. Kun pukutyö oli päässyt vauhtiin, paikallisväestöä ei ollut pysäyttäminen.
Elävä ja aktiivinen maaseutu on siis ollut tärkeä edellytys kansallispukujen kokoamiselle. Mm. opettajat ja nuorisoseurat, toimivat pukutyön kärjessä, esimerkiksi Edit Skrivars Munsalassa, Anna Långgård Närpiössä, Nils Oskar Jansson ja Svante Dahlström Turunmaalla, Fanny Sundström Ahvenanmaalla, Gabriel Nikander Porvoossa, Gerda Grahn itä-Uudellamaalla ja Signe Mörne Espoossa. Myös kansalaisopistoilla oli tärkeä osa pukutyössä. Pukujen valmistuksen ansiosta myös kotona tehtävät käsityöt kokivat uuden tulemisen, ja Brage pyrki siihen, että pukujen valmistajat olisivat maaseudun paikallisia käsityöläisiä, jotka hallitsivat vanhat tekniikat.
Kansallispukutyötä leimasi vankka yhteistyö, mutta se ei sujunut aivan hankaluuksitta. Kun Brage pääasiassa pyrki pukujen historialliseen aitouteen, paikallisväestölle saattoi olla tärkeämpää luoda ainutlaatuinen puku. Tämä johti kompromisseihin molemmin puolin.